Via-Kalevala juhlarunoni

Minä mies tosi mitätön,
Väinämöiseksi sanottu,
Keravaiseksi kehuttu,
pääsin joukkoon lahtelaisten
Antin, Nellyn ja Sinikan.

Kahden kuukauden kulussa
matka taittui sukkelasti
Eliaksen askelissa,
kuuluisuuden kantapäillä,
Sammatista Uhtualle.

Josko matka mittavainen,
pitkä kuin on nälkävuosi,
kiintoisa, tosi ihana,
vastavuoroon on runoni,
lyhyt, kuiva ja kamala.

Josko kiire jollakulla,
sai tuo miesi taikka nainen
kera orhin kilpaa juosta.
Josko kiire ei kenellä,
astua sai hän hitaasti
kuni entinen etana.

Pakko minun on todeta:
Taival helpompi on käyden
kuni autolla ajaen,
jolloin varsin tunnetusti
takapuoli on ruvella,
verenkierto melkein nolla!
Kun on itse astumassa,
heti mieli virkeänä,
hiki otsalla norona.

Antti johti joutavia,
piti kansansa kasassa,
joukon nuhteessa, kurissa,
kätösellä lempeällä.

Sata kertyi kaikkinensa
peninkulmia peräti.
Rakas veljemme Venäjä
hulluiksi kai meitä luuli,
pohjasta sydämen toivoi
pikaista paranemista.
Tässä kaikki me olemme
terveinä kuin tervaskanto:
Taputus nyt sallittua!

Kaikki rakkaat ystävämme,
kestäkää minua vielä
pieni hetki, tai sekunti:
Minä oisin onnellinen,
josko matkisi nyt meitä
ihmistä sata tuhatta.

Holopaisen Antin toive
hieman lienee mittavampi;
josko miljoonamitassa
väki Vienaan tallustaisi,
astuisi perässä miesten,
Eliaksen, arvon Antin:
Vauhti tuskin hirvittävä!

Mieti, pohdi siis sinäkin,
alat josko Sammatista
matkan pitkän ja ihanan,
astut joutuin Uhtualle,
Kalevalan kankahille,
omille jalansijoille,
kuni Lönnrot aikanansa!

Mieleni minun tekisi
venäjäksi kääntää veisu,
mutta konsa ummikkona
puhun vainen suomea, hämettä,
kiitos teille kannusteesta,
kiitos yhdessäolosta,
isosta ilonpidosta!